Elämää mökillä: landeamatsoonit ja muut naiset

Sisäinen himahiireni sai minut lukemaan lehtijutun, missä oli mainittu Pia Ingströmin kirja Känslor äger rum. Liv i hem stuga och villa. Kirjan nimi vetosi himahiireen ja luin sen.

Jos haluaa peilata omia tuntemuksiaan elämänsä kodeista ja mökeistä niin kirja on oivallista luettavaa. Minua puhutteli eniten mökkiosio.

Ingström ei kirjoita tyhjästä vaan paljolti Svenska litteratursällskapetin 2008 keräämän aineiston "Sommarstugor och fritidshus - frågelista om fritidsboende" pohjalta. Suomessa kun ollaan niin jokaisella on yleensä jotain omaakin sanottavaa aiheesta, niin on myös Ingströmillä.

Minullakin on sanottavaa muttei mökkiä. Valokuvaajalla on mökki. Suvulla on ollut mökkejä. Minä menen siivellä. En tunne yhtään Suomessa pysyvämmin asuvaa ihmistä, jolla ei olisi suhdetta Mökkiin, mielipidettä ilmiöstä nimeltä Kesämökki. Yhtä ahdistaa mökin omistaminen, toista omistuksen puute, toinen ei ymmärrä miksi joku haluaa ajaa 400 km viikonlopussa päästääkseen keskelle umpiskuttaa, kolmatta ahdistaa mökin omistussuhteet, neljännelle mökki on ainoa pysyvä paikka elämässä, voimanlähde, pakopaikka, viidennelle työleiri, rahasyöppö tai sijoitus, yhtä ahdistaa lapsuusaikojen mökki perhesuhteineen niin, ettei hän edelleenkään pysty käymään siellä kuin vain lyhyesti. Se mikä meille muille on Mökki on pohjalaiselle "Villa". Jollekin täysin varusteltu omakotitalo on mökki, toiselle varustelematon pitsihuvila, oikea villa, on mökki.

Ingströmin aineistossa kesä, rauha, luonto, lapset ja lapsenlapset ovat syitä käydä mökeillä. No okei. Ingström on suomenruotsalainen ja suomenruotsalaisten mökit ovat usein rannikolla siten, ettei siellä juuri talvella ole käymistäkään. Omastakin lapsuudestani mökiltä jäi mieleen luonto, aamut. Auringonnousu järvelle työntyvän niemen takaa. Aamuyöstä järvellä pyörivät vedenneidot, sumuhattarat. Juhannusruusut ja rantaniityn kastepisarat. Luonto ja kirjat, joita äitini otti pinoittain mukaan ja mökillä olleet vanhat naistenlehdet. Ja viereisen maalaistalon lehmät, ne muistan. Toiselta mökiltä vuosia myöhemmin jäi mieleen ristiseiskan pelaaminen kaikkina pitkinä kesäpäivinä, sauna, pakollinen mustikkametsä, olemisen loputtomuus, vääntäytyminen pois peiton alta jonkun läsnäolevan aikuisen vaatiessa jotain ulkoilusuoritusta ihan vain siksi, että suomalaislapsen nyt vain tulee ulkoilla kesällä - ja talvellakin jos niikseen tulee.

Kun kasvoin mökkeilystä tulikin suuri juoni, jolla naiset saadaan vetäytymään takaisin hellan ja - ei nyt ihan nyrkin, mutta ainakin ruokapöydän väliin. Tavallisesta välipalastakin tuli niissä oloissa projekti, joka vaati valmisteluja niin veden, kaasun kuin tiskauksen suhteen monikertaisesti. Mökkeily myös vaati, ja vaatii, hulvattomia määriä ruokaa, mikä tuodaan autolla, veneellä, joskus fillarilla tai jopa kävellen.  Kätevä emäntä poimii mustikat mökkitontilta ja putsaa sienet. Mökillä palveluskunta on passissa 24/7. Ingström kirjoittaakin perinteisten sukupuoliroolien vahvistumisesta mökillä. Mökin varustetaso ei asiaa välttämättä muuta. Hän myös kuvaa kirjassaan naistyypin "landeamatsooni", joka pystyy mitä ihmeellisempiin suorituksiin kesämökkioloissa, on sitten kyse ruokailusta, kasvimaasta, lastenhoidosta, pikku remonteista tai ties mistä, ja erityisesti niiden yhdistelmistä.Se joka kuuluu joukkoon nostakoon kätensä. Minä en.

Kirjassa on landeamatsoonin lisäksi mainittu käsite landekoodi: tapa ja tapojen joukko, minkä mukaan ko landella eletään. Tuttava, keski-ikäinen nainen, sanoi kesästä puhuttaessa, ettei hän ainakaan mene perheen mökille, jossa hänen vanhempansa edelleen ovat kesäisin: "Miks mä menisin? Mä en niiden mielestä osaa panna edes halkoja pinoon just niin kuin se pitäis tehdä.". Totta. Jokaisella mökillä on Ingströminkin mukaan omat "halkonsa", joiden käsittely vieraan on syytä tuntea tai ainakin on syytä kysyä miten toimia, jos haluaa vielä uudenkin vierailukutsun.

Sukupuoliroolien, landeamatsoonin ja landekoodin välille jää harmaa alue: meidän muiden naisten alue. Omalta osaltani tuo tarkoittaa tiivistäen: mökki on kiva, jos voin tehdä siellä suurinpiirtein mitä itse haluan.

Ingströmin  kirjassa on kodin ja mökkielämän lisäksi Ida Salinista, naisesta, joka rakennutti ja myöhemmin lahjoitti Lauttasaaressa sijaitsevan huvilansa Villa Salinin naisasialiitto Unionille. Leppävaaran kirjasto on nyt kuitenkin vahvasti sitä mieltä, että minun pitää mitä pikemmiten palauttaa Ingströmin kirja sinne, jotta voisin joskus lainata muitakin kirjoja, niin että Idasta ei tässä tämän enempää.

Mutta vielä yksi juttu kirjasta. Ingström kirjoittaa Anneli Auerista. Ottamatta kantaa kuka tappoi kenet problematiikkaan, Ingström viittaa Iltasanomissa 4/2010 julkaistuun poliisin kommenttiin, jossa poliisi kuvaa Auereiden kotia, lapsiperheen kotia: pyykkikasoja, tyhjiä wc-paperihylsyjä, kuolleita koristekasveja, tyhjiä ruokapakkauksia ja muuta. Sairaaloisella, esim. masennuksesta johtuvalla siivottomuudella ja muulla epäjärjestyksellä on selkeä ero, eikä sitä voi jutusta varsinaisesti päätellä. Ajatusleikkinä kuitenkin se, että jos, konstaapelin kauhistuksesta päätellen, kodin epäsiisteys voi olla naisen kannalta raskauttava, sairaustapauksessa tosin varmaan lieventävä,  tekijä, niin miten sukupuolisidonnaista tuokin tutkimus lopulta on. Eikö Auerin mies osannut siivota? Ajatuksia herättävät kirjassa myös sosiaalityöntekijöiden kommentit siitä, mitä he kotikäynneillä kodeissa tarkkailevat. Onneksi enemmistön koteihin ei tehdä poliisitutkimuksia eikä sossuakaan tarvita, kaikki kun ei aina ole niin putz plank. Ei kodissa eikä mökillä.


Kesää odotellessa sain Valokuvaajalta fillarin synttärilahjaksi. Olen aidosti ja oikeesti kiitollinen. Pelagon perusfillari tuli tarpeeseen.

Aamun ajatusleikki

Myytävänä on talo. Talo, josta saa hienon, jos unohdetaan realismi. Unohdetaan putkien uusiminen, salaojitus, ikkunoiden kunnostus, lämmitysjärjestelmän vaihto, sähköjärjestelmän ajanmukaistaminen, katon ja vesikourujen kunnostus sekä talon maalaus. Unohdetaan, että lattiat joudutaan todennäköisesti kaivamaan ylös ja jokunen seinähirsikin vaihtamaan. Unohdetaan kosteusvauriot, väärästä kunnostuksesta johtuvat vauriot ja normaali kuluminen.

Unohdetaan bonuskotielämet: hiiret, muurahaiset, sokeritoukat, puurakenteisiin pesiytyneet mikro- ja makrojyrsijät sekä tornin lepakko. Oikeasti. Talossa on torni! Oletettavasti siellä tornissa on myös lepakko. Ai niin, lepakko on rauhoitettu. Sitä ei voi häätää. Tuon kotibatmanin kanssa on vain elettävä.

Unohdetaan, ettei museovirasto ehkä anna lupaa purkaa suojellusta talosta yhtään osaa, siipirakennusta tai ovea. Unohdetaan, että talo saattaa olla sisältä todella pimeä ja rakenteiltaan ... no, asunnoksi kelpaamaton.

Unohdetaan, että rakennus on lopulta tyhmässä paikassa kahden, lokaalisti hiukan vilkkaamman liikenneväylän välissä.

Unohdetaan, että yhtäkkiä pitäisikin vastata ehkä noin 300m² lämmityskuluista, sähkölaskusta, vesimaksusta ja kiinteistöverosta.  Ja siitä kunnostamisesta.

Unohdetaan, että käytännössä varat eivät ehkä riitä moisen rakennelman omistamiseen.

Kun kaikki on unohdettu, niin menoksi. Tältä se nimittäin voisi lopulta näyttää.

 

Kiitoksia:
http://www.apartmenttherapy.com/ - joka "pelastaa maailman asunto kerrallaan".
http://healing.about.com/
http://bobedre.dk/
http://keltainentalorannalla.blogspot.fi/
http://hviturlakkris.blogspot.fi
http://onesydneyroad.com/blog/

Pari hidasta päivää Hangossa

Vietimme pari päivää Hangossa. Talvihiljainen kaupunki. Seitsemältä illalla kadut olivat jo tyhjiä. Jään ääni oli ainoa ääni mikä kuului, kun maanantai-iltana tulimme ulos lähellä rantaa sijaitsevasta ravintolasta. Appelgrenintien villatkin vaikuttivat olevan enimmäkseen tyhjillään.

Kiitos muuten ravintola Origon väelle: ruoka oli tosi hyvää. 

Olisi ollut kiva tehdä muitakin juttuja kun kerran oltiin kaupungissa yötä, mutta aikaa oli liian vähän. Ehdottomasti olisi pitänyt käydä paikallisessa elokuvateatteri Kino Olympiassa katsomassa Les Miserables. Nyt ei vain voinut odottaa perjantain ensi-iltaan asti. Seuraavaan kertaan jäi myös hankolaisen ekokampaamo Harmonien testaaminen. Tian kirjakaupassa, Tias Bokissa, sentään ehdin käydä. Mahdollisesti yksi sisustuskirja, venekirja "kuutosista",  kauneimmista veneistä mitä tiedän, ja kauniskantinen muistikirja jäivät kauppaan odottamaan seuraavaa käyntiäni. Kiva olisi ollut ehtiä katsomaan myös hankolaisen kesäradio SouthFM:n voimanaisen Anne Ekholmin taidenäyttelyä kaupungintalon galleriaan. Valitettavasti se ehti sulkeutua juuri ennen hiihtolomaviikkoa. Bad timing, joko minulla tai hankolaisilla.      

Kiinteistövälityksissäkin olisi voinut nyt samalla juoksennella, mutta oikeastaan olen päättänyt tyytyä odottamaan ihmettä sillä saralla: jonain päivänä sopiva talo vain kutsuu minut asumaan. Toisaalta juuri nyt on aika monta ratkaisuaan odottavaa juttua meneillään elämässäni, joten enpä mene asioiden edelle. Ja Hanko on vain yksi mahdollisuus, katsotaan mitä tulevaisuus tuo.

Yhden jutun tein: hankin kirjastokortin Hangon kirjastoon. 

Lapsi kierteli kuvaamassa kaupunkia sillä aikaa kun olin töissä. "Villa Inte Illa" ja "Villa Inte Lilla",  lapsen ja hankolaistuneen kaverinsa kehittelemiä nimiä hankolaishuviloille, olivat edukseen kevättalven auringossa. Ja meri on aina meri. Osa kuvista on otettu Gunnarsstrandista, siitä vähemmän tunnetusta osasta Hankoa. Jatkossa yritän saada enemmän kuvia muualtakin kaupungista. Työtoveria lainaten: radan pohjoispuoleltakin löytyy "suorastaan tsehovilaisia näkymiä".

Kaikki kuvat: Nikolas Sanila

 

Margariinitehtailija, konsuli Friisin talo 1917-18 

Opettajan ja kellosepän talo, jolla ei ole nimeä, 1910

Tullivahtimestarin talo 1908 - 09

"Villa Viking" 1907

"Rockaway House" 1910

Villa d´Angleterre 1881

Casino 1878 / 1910

Villa Maija 1888

Villa Elisabeth 1886

Villa Tornberg 1887-88

Vähän uudempi villa, torni on aika ovela, "Villa Moonraker" vaikkapa.

Merikapteeniveljesten talot Jaava ja Sumatra 1938

Villa Thalatta 1893-94

Villa Tellina 1880

Huviloiden nimet on löydetty kirjasta Hangon rakennuskulttuuri ja kulttuurimaisema , 1989

Suvisessa saaristossa

Viikko sitten pyöräiltiin Nikolaksen kanssa Suvisaaristoon. Tuli pyöräiltyä Espoon rantaraitti, merenrantaa myötäilevä pyörä– ja kävelytie, lähes päästä päähän. Vaikka suhtaudun asuinkaupunkiini Espooseen suorastaan yltiökriittisesti, niin täytyy myöntää, että Rantaraitti on upea keksintö: hienoa merenrantaa riittää. Ihan vilpittömästi voin suositella reitin kokeilemista.

Kuva Hagerlund.net

 Suvisaaristo ja sen lähialueet ovat ehkä ainoita paikkoja Espoossa missä oikeasti haluaisin asua. Vaikka vain täysin epäkäytännöllinen huuhaa, no - minulla on kyllä taipumuksia huuhailuun, muuttaisi pois täältä missä nyt asun, niin saaristo houkuttaa. Siellä vain on jotain samaa kuin lapsuuden maisemissani Porvoon Emsalössa, Porkkalanniemessä tai vaikkapa Tammisaaren Skåldössä. Pentalan saari, onkohan virallisesti osa Suvisaaristoa, sopii samaan sarjaan, mutta kolmesta ensimmäisestä pääsee kelirikkoaikanakin pois. Pentala on siinä suhteessa hiukan kiikun kaakun. Mutta jos vaikka lammasvahdin paikkaa Pentalan tulevassa saaristomuseossa tarjottaisiin, niin harkitsisin vahvasti enkä kovin kauan ... 

Suvisaaristossa poikettiin saaristokauppaan. Kaupan virallinen nimi taitaa olla Skärgårdsbutiken– Saaristokauppa . Olen pienten kauppojen ystävä, joten kaupassa poikkeaminen oli ”must” muutenkin kuin siksi, että 14-vuotiaan nuoren miehen kanssa pyöräily vaatii ruokahuollon pelaamista säännöllisin väliajoin.

Valoisaksi uusitussa kaupassa oli kahvilan puoli ja kivat valikoimat erilaisia herkkuja. Kauppiaan kunnia-asiana kerrotaan olevan hyvä, tuore kala sesongin mukaan. Sunnuntaipäivänä asiakkaita oli aika paljon ja kauppiaalla piti kiirettä.

Kahvilassa on tilaa myös näyttelyille. Tällä hetkellä siellä voi tutustua valokuvaaja Erik Uddströmin töihin. 

Me ostimme kahvia, pullaa, sämpylän ja cokista. Herkut syötiin lämpimässä säässä pitkän pöydän ääressä kaupan ulkopuolella. Samalla kuultiin Suvisaariston kauppahistoriaa, siis sen ihan normaalin kaupankäynnin historiaa. Tarinoiden mukaanhan seutu kunnostautui, ja vaurastui, myös muunlaisella kaupalla suomalaisen alkoholihistorian omituisten käänteiden eli kieltolain ja sen seurausten ansiosta. Paikallista historiaa oli sekin, että nykyisen Skärgårdsbutikenin lähelle oli aikoinaan ollut tarkoitus avata toinenkin kauppa, mutta kauppiasparka oli kuollut juuri avajaispäivänä. Postikin oli joskus ollut ja muuta aktiviteettia.

Nykyisestä Saaristokaupasta ja tarinasta sen takana oli jokin aika sitten kirjoitus Helsingin Sanomissa hauskalla otsikolla: Saaristokauppa on kylän Facebook. 

Kaupalta pyöräiltiin, tosi kaupunkilaisina, katsomaan paikallista eksotiikkaa eli lampaita, joita on kesälaitumella kaupan lähellä. Nyt ei todellakaan ole kyse mistään Babe -possun paimentamasta suurkatraasta vaan ihan vain parista paikallisesta päkästä. Kivojahan ne ovat.

Lampaiden luota tie vei uimarannalle. Viitoitus sinne on aika minimalistinen, mutta kyllä sinne löytää. Uimareita oli sielläkin, vaikka vesi ei ollut erityisen lämmintä. Koska omaa kameraa ei tullut käytettyä, vaikka se mukana olikin, niin täytyy tässäkin turvautua muiden kuviin.

Ja sitten tietty pyöräilimme katsomaan Svinön salmen bensa-aseman vieressä olevaa rapistuvaa huvilaa. Sääli, sääli, sääli. Mielessäni olen rakentanut sinne niin kotia kuin hotellia ja ties mitä, ja sormet syyhyävät päästä puutarhan kunnostustöihin. Nettikeskustelusta ja muusta päätellen en ole ainoa. Kun tästäkään talosta ei nyt tullut omia kuvia, niin muiden kuvia on mm. tässä Ruosteisen urban exploration -blogissa ja kesäisempiä kuvia tässä.

Pyörälenkin lopuksi hankittiin vielä kotiin vietävää kaupalta. Luomumaitoa ei ainakaan enää sunnuntai-iltapäivänä löytynyt, mutta kaikkea muuta oli kyllä. Ja kotiin tänne Espoon toiseen laitaan olikin sitten matkaa.