Uusiovapaus

Saatoin lapsen lentokentälle. Sinne lähti. Innoissaan kuin ilmapallo. Kahden kuukauden päästä tavataan kunhan hän on kiertänyt Cadizin, Gibraltarin, Barcelonan, Palma de Mallorcan,Cartagenan ja Safin. Uusia kokemuksia, uusia juttuja, uusia ihmisiä.

Samoihin aikoihin tulee toinenkin lapsi kotiin. Päästään viettämään joulua yhdessä.

Vaikka en aio astua viime viikon puheenaiheen TitiVITUNtyy -blogin tontille, niin pientä lintuaihetta tähänkin: olo on kuin toripululla, tepastelua edestakaisin. En ole ehkä vieläkään sinutteluväleissä tämän uusiovapauteni kanssa. Edelleen ihmetyttää kun huomaa olevansa vapaa käyttämään aikansa, sen ajan mitä ei ole myynyt työnantajalle, ihan mihin vaan. Töiden jälkeen voi huuhata Stockmannilla vaikka kaikki osastot läpi jos haluaa. Akateemisen muoti-, valokuvaus- ja sisustuskirjoja voi tutkia rauhassa. Tanssitunteja voi ottaa niin paljon kuin pankkitili sietää. Illalla voi lähteä elokuviin tai ihan minne vaan.

Mutta mitä sitten jatkossa? Stockmann ei riitä elämänsisällöksi.

Tanssitunneilla käyn niin paljon kuin pystyn. Seniorisarjaa olen tuossa harrastuksessa, mutta se ei estä tulemasta siinä paremmaksi. Jonain päivänä löydän uudestaan liikkeen minkä jo melkein, tai ihankin, kadotin ja unohdin.

Kielenhuoltokurssi Jyväskylän yliopiston avoimessa on jo aloitettu. Ja jos sitä en saa valmiiksi, niin en ainakaan voi syyttää ketään tai juuri mitään. Siihen perään vielä luovaa kirjoittamista jne.

Piirtämistä voin viritellä uudestaan. Samoin laulamista - laulaminen on jäänyt lähes kokonaan pois. Ota Parempia Valokuvia on myös projekti tulevien projektien joukossa.

Pöllömpi ajatus ei olisi Master of Disaster Managementin -kurssit Kööpenhaminan yliopistossakaan. Ne ovat vain sairaan kalliita, joten rahoituksen pitäisi jotenkin löytyä. Muutama kuukausi maailmalla ei olisi minullekaan pahitteeksi.

Yksi pitkään unohduksissa ollut juttu on myös tullut tehtyä: elämäni toiset lapaset on neulottu. Kuvassa olevat Anna Kareninat lähtevät tyttärelle Hollantiin. Vaikka annoinkin niille nimeksi Anna Karenina, niin junan alle juokseminen on kielletty  - tumput käsissä tai ilman. Pojan lapaset, vähän selkeämmät, ovat seuraavaksi vuorossa.

  



  

Aika haipakkaa

Viikolla Entä jos alkaisit tehdä ihan mitä huvittaa? -blogisti kyseli, olenko luopunut kokonaan blogin kirjoittamisesta. Ei, en ole.

On vain ollut aika haipakkaa. Siitäkin huolimatta, että pitkät työpäivät siirtyivät historiaan. Uudet, mutta lyhyemmät, työpäivät alkoivat samantien. Totuttelemista vaati sekin, kun yhtäkkiä huomaa, että onkin ihan oma elämä eikä vain työelämä.

Pariin iltamenokutsuun vastasin alkuun vaistomaisesti "sorry, mä en pääse", kunnes tajusin, että minähän pääsen. En ole töissä siihen aikaan, en istu junassa matkalla kotiin, ihan viimeiseksi olen odottelemassa sitä junaa jossain Karjaan asemalla, kuten aiemmin niin usein olin, eikä ole kiire edes kotiin syömään.

Syömiskiireet poistuivat lähinnä siksi, että perheen sisälläkin kävi muutostuulia: 15 -vuotias lähti kuin lähtikin Öckerö Gymnasieskolaan käymään lukiota. Skype ja facebook -viestit ovat olleet ahkerassa käytössä. Äiti kyselee mitä söit, mitä teit ja muistitko nukkua. Niin ja siitä koulunkäynnistäkin täytyy välillä kysyä. Hyvin on kaikki mennyt tähän asti. Kuukauden päästä alkaa ensimmäinen purjehdus kohti Välimerta.

Monta muutakin pientä muutosta ja tapahtumaa tuli samaan aikaan. Saa nähdä mitä tästä kaikesta syntyy. Osaa asioista seuraan tässä blogissa, osa jää muille foorumeille seurattavaksi ja osa on pieniä juttuja, mitkä olen kirjoittanut itselleni päämääriksi tulevaisuudessa, huomenna tai jo tänään.

Mutta jos elämä menee liikaa suorittamisen puolelle niin . . .

Kuvan lähde: FB:ssä kesällä kiertänyt kuva

 
 

   

Muutoksen tuulia

Changes of wind. Many new things seem to be happening in my life now. My youngest kid going to high school. Maybe a new job ... a new house ... and  I am going to learn how to sail.
---------------------------------------------------------------------------------------------------

Nyt se on tehty. Yksi elämänmuutos.

Sanoin itseni irti nykyisestä työstäni elokuun lopussa. Kaksitoista tuntia työtä ja työmatkaa päivittäin alkoi tehdä oireita, etenkin kun yhteydet täältä Hankoon ovat mitä ovat. Kokemus on myös osoittanut, ettei omalla autolla ajokaan ole ratkaisu noilla etäisyyksillä. Ehkä nopea, edestakaisin vispaava juna olisi. Tiheä junayhteys voisi elävöittää väliasemiakin.

Aiemmista pitkistä työmatkoista tiedän myös, miltä tuntuu nukahtaa rattiin ja hätkähtää hereille vastaantulevien kaistalla. Enkä ollut tuona iltapäivänä töistä lähtiessäni edes varsinaisesti väsynyt. Kun olen kertonut tapahtuneesta, niin moni muukin on kertonut nukahtaneensa rattiiin milloin aamuyön tunteina matkalla lentokentältä kotiin, työviikon jälkeen kesämökille tai sitten muutoin vain yhtäkkiä. Välillä miettii uskaltaako tuonne liikenteeseen näillä tiedoilla enää lähteäkään. Vireystilan mittaajia ei ole keksitty. No, tällä hetkellä käytössäni ei edes ole autoa.

Ehkä olisin jäänyt työpaikkakunnalle, jos paikkakunnalta olisi löytynyt uusi koti, joka selkeästi huutelee: "Marjaana! Marjaana!  Tule tänne! Minä olen uusi kotisi! Täällä olet onnellinen!". Olen niin koti- ja perhekeskeinen, että tuota seikkaa ei voi sivuuttaa.

Vaikka työpaikkakuntani on pieni idylli, siinäkin on sivuraiteensa. Työ ja koti pienellä paikkakunnalla, kiinni toisissaan eivät aina ole se paras mahdollinen ratkaisu. Toisaalta olen myös äärettömän kriittinen ympäristön suhteen: maiseman, mittasuhteiden, ympäröivien äänien, ilmansuuntien. Täytyy myöntää, että tällä hetkellä asumme lähes kaikkien kriteereiden puolesta, paitsi ehkä meren läheisyyden, niin hyvin kuin asua voi. Olemme asunneet kohta 16 vuotta.

Nyt kuitenkin kohti uutta. Ensimmäinen työhaastattelu on viikon päästä. Ennakkoverovelvollisuus täytyy palauttaa. Verkkokauppakoulutukseen olen menossa ensi viikolla. Sääli vain, että hermostuin kirjanpitäjälleni viimeksi niin, etten vieläkään kehtaa soittaa hänelle. Kirjanpitäjä oli aika hyvä. Itse asiassa hermostuin hänen apulaiselleen. Anteeksi. Siitäkin on jo kauan.

Uutta on työmatkapyöräilykin, siis asemalle asti, mutta sille kauimmaiselle asemalle. Tanssin korvaa nyt kesällä 24 km pyörällä, puistozumba ja bootcamp. Viimemainittuihin on ihan pakko ehtiä.

Olen myös puhunut purjehtivalle lapselle, että opettelen purjehtimaan nyt kesällä. Alustavasti oli 606 veneistä puhetta niitä purjehtivien kanssa. Viklaankin lähden gastiksi, jos joku vaan huolii täydellisen amatöörin. Viklaan siksi, että klassiset puuviklat ovat pikkuveneistä kauneimpia.

Ja sunnuntaina mennään lapsen kanssa katsomaan pientä punaista mökkiä lapsuuteni kotikaupungissa. Pöydille ja lattialle on kummasti kertynyt sisustuslehtiä kuten Deko, Art&Decoration, Schöner Wohnen, Livingetc, BravaCasa, Gård&Torp ....Tosiasiassa minua kiinnostaa nyt enemmän löytyykö muovimaton alta mätää hirttä, katosta kosteusläikkiä ja seinälaudoituksen alta lahoa puuta. Ikäviä juttuja mutta pakko huomioida.

Ensi viikolla tulevat vielä Suomen lukiotulokset.  Vaikka Öckerö on jo selvä, ei tätäkään voi sivuuttaa.

Muutosta

Kun tytär muutti kotoa, halusin sisustaa koko asunnon uudestaan. Ajattelin, että saisin oman huoneen ensimmäistä kertaa kahteenkymmeneen vuoteen ja muuta mukavaa.

Raahasin Lundia -hyllyn ja kirjat paikasta toiseen jo samana iltana. Iso sänky siirtyi eri huoneeseen. Pikkutavarat, matot ja muut menivät keveästi perässä.

Puolenyön aikaan kaikki oli tehty.

Sitten se iski. Tajusin, että yksi vaihe elämästä on nyt ohi, niin minun kuin tyttärenkin elämästä. Alkoi itkettää. Tuntui etten mitenkään voi muuttaa huoneiden ja tavaroiden järjestystä, koska "tuleehan se sieltä kuitenkin lomalle kotiin".

Kello neljältä aamuyöllä kaikki oli taas takaisin entisillä paikoillaan. 

Vasta viikkoja myöhemmin sisustin uudestaan.

Tänä keväänä nuorenpikin lapsi suunnittelee lähtemistä.

Minä kävin viime viikolla katsomassa uutta asuntoa. Itselleni.

http://www.vivalkv.fi/

Being creative, having fun and doing something for my own wellbeing

My media fast is over. Was it for any good, I don´t know.  Anyhow I have done a lot of  thinking. Mostly some "to-be-or-not-to-be ..." Hamlet kind of thinking , which in my case means "to-do-or-not-to-do-and-what-to-do-if-I-do" over and over again.

There is one thing though of which I am certain. From now on I´ll do something creative, something fun and something for my wellbeing every day. It may sound funny, but because of the long hours of work, I really need to make a decision about that. Otherwise I´ll just do what is necessary for the household and children. 

Actually being creative, having fun and one´s wellbeing go together. If  I am creative, it is both fun and adds to my wellbeing and vice versa. At least after I have survived the stages of doubt and agony while trying to be creative.

Virginia Woolf once said that "a woman must have money and a room of her own if she is to write fiction'. In my case, I think, I´ll do the writing first and think about money and rooms later. But Virginia, don´t you worry, I´m working on it.

It is time to put the mood board of my life together and fulfill it, fulfill my dreams. 

Pics from above left: village of Enäjärvi, Finland; wedding dress from Home; home of my father; a palace somewhere in St.Petersburg; lace from Home; Hanko; dining table from Keltainen talo rannalla; house in Utrecht, Holland; a bridge in Utrecht; Hanko again; from Home; Hanko; a chandelier from I-do-not-remember-where; Hanko; my pillow; detail in Ewa i Walla´s clothing