Vintage knits - sukat

Näiden sukkien ohjetta kysyttiin aiemmin. Kesti vähän aikaa, mutta tässä se nyt on.

Ollakko koiran omistaja vai eikö olla

via

Valokuvaajan kanssa on tullut ohitettua, käytyä ja jäätyäkin paikkoihin, joiden nimet olen kuullut, mutta mitään syvempää suhdetta niihin ei ole koskaan syntynyt: Mänttä-Vilppula, Juupajoki, Jämsä, Kuhmoinen, Sysmä, Vesivehmaa, Padasjoki, näitähän piisaa. Osa on tuttavien kotipaikkoja ja mökkikuntia.

Eilen teimme pikakäynnin yhdellä näistä nimistä kartalla eli Petäjävedelle. Tällä kertaa olimme katsomassa koiraa, alaskanmalamuuttia. Koiraa, mistä esim. Ms van Holland on puhunut aina. Sutta kun ei voi kotieläimeksi ottaa noin vain tai ollenkaan. Susi oli ainakin jossain vaiheessa Ms van Hollandin suosikkieläin.

Komea narttu tuo katsottu koira oli.

Meidän elämäämme tuon kokoisen koiran tänne muutto muuttaisi enemmän kuin jonkun pikkupuudelin muutto. Hyvässä lykyssä muuttuisi talo, auto ja paikkakuntakin.

Se on oikeasti kookas koira, ja koirat ovat vähän kuin tatuoinnit: otat yhden niin alat jo miettimään seuraavaa. Malamuutti on vetokoira joten pitää olla maita ja mantuja missä kulkea. Se ei toisaalta täällä ole ongelma. Ja sitten, Jojjea lainaten, tulisi ilmastonmuutos tehden arktisen koirarodun elämästä sietämätöntä.

Rahatilanne ei nyt ehkä kuitenkaan salli eläimellisiä suurhankintoja. Ei ainakaan järjellä ajatellen. Ja kun vielä alettiin miettiä Harrikalla Hollantiin turneeta nyt keväällä ....

Valokuvaaja tosin ei niin innosta palaen ole reissuun lähdössä. Ihan järkisyistä. Minä olen valmis lähtemään, kunhan saadaan senkin jutun rahoitus ja vapaat kuntoon.

Asioiden kehittymistä odotellessa Harrikka talvehtii Kirkkonummella, Valokuvaaja mietiskelee asiaa ja minä treenaan jo .....

Kuva Valokuvaaja

Uuteen viikkoon

Tuhosin eilen illalla vahingossa pari vanhaa blogia ja kuvablogikokeiluni yrittämällä editoida vielä kerran jälkimmäistä ja kuvakikkailemalla edellisiä. Minä en yhdestä virheestä opi. Ne täytyy toistaa. Siksi näitä meni nyt useampikin. Teen uusia. Ystävistä sen sijaan löytyy kuvankäsittelyn ammattilaisia, kuten tuosta Maijan tekemästä "kansikuvasta" näkyy. Vogueen en tällä kertaa kuulemma kelvannut. Enköhän minä sen kestä.

Toinen juttu on etten todellakaan ole iltaihminen. Minun pitäisi illallla ehkä vain olla, ei ainakaan editoida tai tehdä yleensä mitään muutakaan. Eilen katsoin mielestäni Teemalta dokkaria glamourista, kun Valokuvaaja tuli nykimään, että miten olisi jos menisit ihan sänkyyn nukkumaan. Olin nukkunut suurimman osan ohjelmasta. Pitäisiköhän huolestua.

Ikävää vain että näitä energisiä, omaehtoisia aamuja on viikossa yleensä vain kaksi. Valokuvaaja ritarillisesti ehdottikin, että jospa nyt miettisin mitä haluan tehdä ensi syksynä, ja lähtisin sitten viemään asioita aktiivisesti siihen suuntaan. Omaehtoisempia aamujakin saattaisi silloin tulla enemmän. Asia on vakavassa harkinnassa, monestakin syystä, ja vaihtoehdot etsinnässä.

Jos viime viikko oli vahvasti tanssin viikko, niin tästä taitaa tulla käsityön viikko. Lapsi kyseli miten joululomalla aloitettu collagehousu -proggis edistyy. Edistyy. Tällä viikolla valmista. Syy miksi teen ne, enkä osta, on se, että lähes kaksimetriselle hujoppityyppiselle nuorelle miehelle ei niin vain löydykään vaatteita. Etsitty on. Collagehousujenkin kun pitäisi olla housut, ei knickersit.  Tekeillä on myös neulemekko ja toinenkin jämälankahommeli. Lapaslangat on hankittuna, kun edelliset lapaset jäivät bussiin. Vanhoista collagepaidoista olisi myös pari ideaa, ja Valokuvaajan vanhat housut sopisivat loistavasti trashionista Outi Les Pyyn  blogista löytyneeseen ideaan:

Koirakuumekin iski tosissaan menneellä viikolla. Piilevänä se on ollut jo pitkään. Työkaverin koira Perro, 3 kk oli meillä yöhoidossa.

Kuva IS

Ps. no nyt sen videoharjoitelmankin pitäisi olla näkyvissä.
 

Tanssin viikko ja videokokeilu

Elämää mökillä: landeamatsoonit ja muut naiset

Sisäinen himahiireni sai minut lukemaan lehtijutun, missä oli mainittu Pia Ingströmin kirja Känslor äger rum. Liv i hem stuga och villa. Kirjan nimi vetosi himahiireen ja luin sen.

Jos haluaa peilata omia tuntemuksiaan elämänsä kodeista ja mökeistä niin kirja on oivallista luettavaa. Minua puhutteli eniten mökkiosio.

Ingström ei kirjoita tyhjästä vaan paljolti Svenska litteratursällskapetin 2008 keräämän aineiston "Sommarstugor och fritidshus - frågelista om fritidsboende" pohjalta. Suomessa kun ollaan niin jokaisella on yleensä jotain omaakin sanottavaa aiheesta, niin on myös Ingströmillä.

Minullakin on sanottavaa muttei mökkiä. Valokuvaajalla on mökki. Suvulla on ollut mökkejä. Minä menen siivellä. En tunne yhtään Suomessa pysyvämmin asuvaa ihmistä, jolla ei olisi suhdetta Mökkiin, mielipidettä ilmiöstä nimeltä Kesämökki. Yhtä ahdistaa mökin omistaminen, toista omistuksen puute, toinen ei ymmärrä miksi joku haluaa ajaa 400 km viikonlopussa päästääkseen keskelle umpiskuttaa, kolmatta ahdistaa mökin omistussuhteet, neljännelle mökki on ainoa pysyvä paikka elämässä, voimanlähde, pakopaikka, viidennelle työleiri, rahasyöppö tai sijoitus, yhtä ahdistaa lapsuusaikojen mökki perhesuhteineen niin, ettei hän edelleenkään pysty käymään siellä kuin vain lyhyesti. Se mikä meille muille on Mökki on pohjalaiselle "Villa". Jollekin täysin varusteltu omakotitalo on mökki, toiselle varustelematon pitsihuvila, oikea villa, on mökki.

Ingströmin aineistossa kesä, rauha, luonto, lapset ja lapsenlapset ovat syitä käydä mökeillä. No okei. Ingström on suomenruotsalainen ja suomenruotsalaisten mökit ovat usein rannikolla siten, ettei siellä juuri talvella ole käymistäkään. Omastakin lapsuudestani mökiltä jäi mieleen luonto, aamut. Auringonnousu järvelle työntyvän niemen takaa. Aamuyöstä järvellä pyörivät vedenneidot, sumuhattarat. Juhannusruusut ja rantaniityn kastepisarat. Luonto ja kirjat, joita äitini otti pinoittain mukaan ja mökillä olleet vanhat naistenlehdet. Ja viereisen maalaistalon lehmät, ne muistan. Toiselta mökiltä vuosia myöhemmin jäi mieleen ristiseiskan pelaaminen kaikkina pitkinä kesäpäivinä, sauna, pakollinen mustikkametsä, olemisen loputtomuus, vääntäytyminen pois peiton alta jonkun läsnäolevan aikuisen vaatiessa jotain ulkoilusuoritusta ihan vain siksi, että suomalaislapsen nyt vain tulee ulkoilla kesällä - ja talvellakin jos niikseen tulee.

Kun kasvoin mökkeilystä tulikin suuri juoni, jolla naiset saadaan vetäytymään takaisin hellan ja - ei nyt ihan nyrkin, mutta ainakin ruokapöydän väliin. Tavallisesta välipalastakin tuli niissä oloissa projekti, joka vaati valmisteluja niin veden, kaasun kuin tiskauksen suhteen monikertaisesti. Mökkeily myös vaati, ja vaatii, hulvattomia määriä ruokaa, mikä tuodaan autolla, veneellä, joskus fillarilla tai jopa kävellen.  Kätevä emäntä poimii mustikat mökkitontilta ja putsaa sienet. Mökillä palveluskunta on passissa 24/7. Ingström kirjoittaakin perinteisten sukupuoliroolien vahvistumisesta mökillä. Mökin varustetaso ei asiaa välttämättä muuta. Hän myös kuvaa kirjassaan naistyypin "landeamatsooni", joka pystyy mitä ihmeellisempiin suorituksiin kesämökkioloissa, on sitten kyse ruokailusta, kasvimaasta, lastenhoidosta, pikku remonteista tai ties mistä, ja erityisesti niiden yhdistelmistä.Se joka kuuluu joukkoon nostakoon kätensä. Minä en.

Kirjassa on landeamatsoonin lisäksi mainittu käsite landekoodi: tapa ja tapojen joukko, minkä mukaan ko landella eletään. Tuttava, keski-ikäinen nainen, sanoi kesästä puhuttaessa, ettei hän ainakaan mene perheen mökille, jossa hänen vanhempansa edelleen ovat kesäisin: "Miks mä menisin? Mä en niiden mielestä osaa panna edes halkoja pinoon just niin kuin se pitäis tehdä.". Totta. Jokaisella mökillä on Ingströminkin mukaan omat "halkonsa", joiden käsittely vieraan on syytä tuntea tai ainakin on syytä kysyä miten toimia, jos haluaa vielä uudenkin vierailukutsun.

Sukupuoliroolien, landeamatsoonin ja landekoodin välille jää harmaa alue: meidän muiden naisten alue. Omalta osaltani tuo tarkoittaa tiivistäen: mökki on kiva, jos voin tehdä siellä suurinpiirtein mitä itse haluan.

Ingströmin  kirjassa on kodin ja mökkielämän lisäksi Ida Salinista, naisesta, joka rakennutti ja myöhemmin lahjoitti Lauttasaaressa sijaitsevan huvilansa Villa Salinin naisasialiitto Unionille. Leppävaaran kirjasto on nyt kuitenkin vahvasti sitä mieltä, että minun pitää mitä pikemmiten palauttaa Ingströmin kirja sinne, jotta voisin joskus lainata muitakin kirjoja, niin että Idasta ei tässä tämän enempää.

Mutta vielä yksi juttu kirjasta. Ingström kirjoittaa Anneli Auerista. Ottamatta kantaa kuka tappoi kenet problematiikkaan, Ingström viittaa Iltasanomissa 4/2010 julkaistuun poliisin kommenttiin, jossa poliisi kuvaa Auereiden kotia, lapsiperheen kotia: pyykkikasoja, tyhjiä wc-paperihylsyjä, kuolleita koristekasveja, tyhjiä ruokapakkauksia ja muuta. Sairaaloisella, esim. masennuksesta johtuvalla siivottomuudella ja muulla epäjärjestyksellä on selkeä ero, eikä sitä voi jutusta varsinaisesti päätellä. Ajatusleikkinä kuitenkin se, että jos, konstaapelin kauhistuksesta päätellen, kodin epäsiisteys voi olla naisen kannalta raskauttava, sairaustapauksessa tosin varmaan lieventävä,  tekijä, niin miten sukupuolisidonnaista tuokin tutkimus lopulta on. Eikö Auerin mies osannut siivota? Ajatuksia herättävät kirjassa myös sosiaalityöntekijöiden kommentit siitä, mitä he kotikäynneillä kodeissa tarkkailevat. Onneksi enemmistön koteihin ei tehdä poliisitutkimuksia eikä sossuakaan tarvita, kaikki kun ei aina ole niin putz plank. Ei kodissa eikä mökillä.


Kesää odotellessa sain Valokuvaajalta fillarin synttärilahjaksi. Olen aidosti ja oikeesti kiitollinen. Pelagon perusfillari tuli tarpeeseen.