Wannabe perinnerakentaja

Isäni koti. Kuva varmaankin 1930 -luvun alusta.

Olen lukenut Panu Kailan Talotohtorin ja monta muuta perinnerakentamista ja korjaamista käsittelevää kirjaa. Valokuvaajalle annoin lahjaksi Hannu Rinteen Perinnerakentajan kesämökin. (En tiedä kumpaa meistä tuo kirja kiinnosti enemmän.) Luen rakennuslehdet ja kaikenmaailman Remontti-Reiska vastaa -palstat. Olen tehnyt niin aina.

En remontoi. En ole koskaan remontoinut. Minua ei mikään mahti maailmassa saa ryömimään vanhan talon kivijalan sisään katsomaan millainen kuolemankello (önniäislaji,jonka elinympäristö on lahoava puu) jyrsii lattian tukirakenteita. Voin kuvitella miltä lattian alla haisee ja tuntuu siellä käymättäkin.

Minä en mene vintille, missä linnut, öttiäiset ja Batmanin pikkuserkut pitävät majaa. Onko niitä siellä oikeasti tai ei - mitä väliä. Minä en asiaa tarkista.

Oikeassa elämässä ällöttää jo roskakaapin putsaaminen.

Ostelen unissani vanhoja taloja. Unissani ostin Suvisaaristosta vanhan villankin, mistä joskus aiemmin kirjoitin tässä blogissa. Kävin talossa ilmoittamassa, että tämä on nyt minun. Aamulla omistussuhteet eivät sitten olleetkaan ihan niin selkeitä.

En ole lopulta kiinnostunut siitä miten sähköjohdot ja vesijohdot menevät. Tai olen. Haluan rakentamisen olevan niin ekologista ja terveellistä kuin mahdollista. Ja liian vähän pistorasioita ja surkeat putket on kyllä onnetonta.

En ole oikeastaan edes kiinnostunut sisustamisesta. Yhden sisustuslehden luettuaan on lukenut ne kaikki.

Aika monta kertaa olen miettinyt, miksi asia minua kiinnostaa ja onkohan tästä mitään hyötyä ikinä. No, remonttimiestä minusta ei ehkä tule, mutta aivan hemmetin hyvä besserwisser kertomaan miten asiat pitäisi tehdä.

Ja etsinnässä on edelleen talo, paikka, mikä mahdollistaisi tätä nykyistä paremmin kaiken tekemisen aamu-uinnista pianon pitämiseen, pensasmustikoista viiniköynnösten viljelyyn, b&b:sta perhejuhliin ja suureen valoisaan työtilaan, mikä juuri nyt tuntuu tärkeältä. Toisaalta, nyt syyskesällä voin istuttaa niitä mustikoita tähän jo olevaan pihaan. Hyvä niinkin.


.
.

Projekti nimeltä Kipsikäsi

Kirjoitin jokin aika sitten, että mökillä wc-käyntikin on projekti. Nyt tästä elämästä vasta projektia tulikin eikä missään mökillä. Ranne murtui ja ihan kaupungissa ollaan.

Eihän tämä mikään henkeä uhkaava tila ole, onneksi, mutta muuten vain kiusallista. Kaikista kokeilluista urheilulajeista, laskuvarjohypystä ties mihin, huolimatta, ei ole ikinä ennen ollut luita poikki. Nyt kompastuin pyörätien ja jalankulkuväylän erottamiseksi suunniteltuun katukiveykseen. Outoa oli suunnittelu sillä kohdin. Länsisatamaan menevä jalkakäytävä on vaarallinen. Poika notkahti ensin samalla kohtaa väistäessään vastaantulijoita, minä perässä vähän ajan kuluttua. Siinä missä nuori mies vain notkahti, minä lensin tavaroineni suoraan ranteeni päälle. Varsinainen capoeira harjoitus sekin.

Pari päivää sitten ranteen luut paikattiin titaanilevyllä. Töölön päivystykselle, päivystysosastolle ja leikkurille kiitokset.

Nyt naputtelen tätäkin tekstiä vasemmalla kädellä hiljaa hissukseen. Samalla tulen aina välillä hipaisseeksi kipsikädellä koko tekstin näkymättömiin. Vasurina olo vaatii vielä lisätreeniä.

Kesä menee tässä. Suunnitteilla oli tehdä Valokuvaajan harrikalla lyhyt reissu Valamon luostariin, mutta se siirtyy tulevaisuuteen.Tarkoitus oli myös vähän piirrellä, tehdä vaatteita ja kirjoittaa. Ei sitten. Samoin saunaan ja uimaan ei kipsin kanssa oikein voi mennä. Se sulaa pois. Pikku aamudoppaus käpälä kohti taivasta lienee silti mahdollinen kunhan rantaan pääsen.

Kotkan, vai Pyhtäänkö se on, Kaunissaaressa ehdittiin sentään käydä. Ikuista maallemuuttajaa jäi polttelemaan siellä myynnissä ollut vanha, "monien mahdollisuuksien" koulu. Nyt en vain jaksa tutustua niihin kaava- ym tietoihin, joita kiinteistövälittäjä lähetti vähän aikaa sitten. Kättä varten saadut kipulääkkeet taitaa oikeasti väsyttää.

Muutaman viikon päästä saan kipsin pois niin eiköhän tämä tästä.

Maaelämää kylläkseen

Kohta voisi palata kaupunkiin.

Kaupungissa wc-käynti ei ole projekti.

Kaupungissa kraanasta tulee lämmintä vettä.

Kaupungissa ei suunnitella viikon ruokalistaa kerralla, ja bonusruokia, pikkuhyvää, siihen päälle, koska lähikauppa on 25 km päässä.

Kaupungissa ei tarvi olla landeamatsoonina varaston kattotyömaalla, riittää kun yrittää olla keski-ikäisen streetwise noin muuten.  Miten muuten käännetään streetwise suomeksi? Katu-uskottava ei ole ihan sama asia.

Kaupungissa lämmitys on yhteiskunnan suojeluksessa. Täällä täytyy punahilkkailla pitkin halkotantereita saadakseen päivän puut. Punahilkan isä taisi tosin hoitaa sen risusavottaosaston. Punahilkka vain lallatteli pitkin metsiä.

Kaupungissa  ei jokainen risahdus ole potentiaalinen karhu.

Kaupungissa kalaa saa aina.

Ja joo. Tiedän: on muunkinlaisia mökkejä, Mökkejä kaikin herkuin, ulkovaloin ja turvajärjestelmin. Tämä, tai hyvin harva muukaan mökki, missä elämäni aikana olen ollut, ei vaan nyt ole niitä mökkejä. Osa elämäni mökeistä on ollut enemmän tyyppiä eräkämppä.

Toisaalta: täällä on uskomattoman kaunista ja hiljaista. Kauneus ja hiljaisuus paikkaa monta muuta puutetta.

Tänään lähdetään kuitenkin kotiin.

Mökkihelvetti

Tajuavatko vanhemmat, jotka jättävät kesämökin ilman käyttöohjeita jälkikasvulleen, millaiseen mökkihelvettiin pahimmillaan lapsensa syöksevät?

Mökit rapistuvat. Niiden ylläpito edellyttää aikaa, rahaa ja mielellään jonkun verran rakennus- ja lvi -alojen, maanviljelyn, kaavoituksen ym tuntemusta. Joku perikunnasta ehkä haluaisikin myydä oman osansa pois, mutta perheen muut köyhäkkeet eivät pystykään tuota osaa lunastamaan. Toinen haluaa myydä koko roskan pois, ja se taas on toiselle asianosaiselle orvoksi jäämiseen tai huonoon avioeroon verrattava kokemus. Jotkut onnistuvat perustamaan mökkirahaston. Toiset tekevät kunnossapitosuunnitelman ja nimet alle vaan. Jotkut harvat onnekkaat pystyvät rakentamaan tontille tai sen läheisyyteen jokaiselle oman mökin.

Mökin perineellä jälkikasvulla on jokaisella oma elämänsä ja perheensä. Toisten elämät ja perheet eivät välttämättä sen "oman elämän" ja perheen kanssa natsaa. Martat ja Mariat voivat käydä raivokkaita yhteenottoja aiheesta kuka teki, mitä ja milloin mökin hyväksi ja etenkin siitä, kuka ei tehnyt mitään. Toisen tapa maata päivät päästään rantakalliolla ärsyttää äärimmilleen sitä, joka kokee tiskaavansa kantovedellä koko suvun astiat.  Lapsuuden ajan epäoikeudenmukaisuudet kärjistyvät halkopinon paikkaan.

Perheen sinkkujäsenet taas kokevat olevansa vaiennettuja tässä mökkiseurakunnassa, koska mitä he tietävät lapsiperheen lomanvietosta. Käykööt mökillä marraskuussa kun muut ovat lomansa pitäneet.

Ja sitten ovat vielä bonuslapset, uusio-perheet ja koko aviobaletti, muista suhteista puhumattakaan, tunkemassa itseään tuohon alunperin ydinperheelle suunniteltuun kesäidylliin.

Nuo lapset, aviosäätyyn katsomatta, vävyt, miniät ja erilaiset avot ovat luku sinänsä. Tuo grillitulien taustajoukko, joka suu auki seuraa kielenkannat huippuunsa virittäneen sisäpiirin punaviinillä terästettyä kiistaa tulevan kattoremontin tekotavasta. Lapset poistuvat tai poistetaan yleensä illan mittaan enemmän tai vähemmän sovinnolla paikalta. Vävyille, miniöille, erisarjaisille avoille taas tokaistaan olan yli:"Tää ei nyt sitten mitenkään koske sua eikä johdu susta. Tämä juha-kari-aapo-riina-maria ei vaan nyt tajua että sen pitää jo jotenkin ottaa enemmän vastuuta tästä touhusta, kun se ei oikeestaan ole koskaan elämässään ottanut mitään vastuuta mistään. Ota sä vaan lisää viiniä!". Lasi punaviiniä kädessä ja auringonlaskua grillikäryn sumentamin silmin katsellessa ei asialla juuri olekaan henkilökohtaista merkitystä.

Tietenkin on se ryhmä vävyjä, miniöitä, avoja jotka myös haluavat kantaa kortensa kulloiseenkin kuumaan grillikeskusteluun: "Asiahan ei varsinaisesti minulle kuulu, mutta kyllä meidän perhe on ...... ". No, milloin mitäkin, enimmäkseen tehnyt jo kaiken voitavansa, vaatii kiitosta, huomiota ja huomattavia lisäoikeuksia tässä Moran kivien kuninkaanvaaliin verrattavassa keskustelussa mökkivaltion hallinnasta ja sen edellyttämistä manöövereistä.

Joskus vuosia sitten omassa perheessäni mietittiin juristin apuun turvautumista mökkiasioissa. Järki voitti. Toisessa perheessä aiheesta syntyi vuosikymmenien sukuriita. Kolmannessa mökki jäi käyttämättä ja myytiin lopulta vapaa-ajan tonttina eteenpäin. Tuttavaperhe jakoi käyntivuorot perintömökille. Kai jossain jotkut elävät auovoista sukurakkautta mökilläkin, mutta kovin yleistä se ei taida olla.

HS:n toimittaja Anna-Stiina Nykäsen twitter -kommentia aiheesta lainaten:" Miten niin mökillä ihminen on oma itsensä?". Ei ainakaan sukumökillä.

Aimilla DDR:ssä

No ei nyt ihan.

Kun käyn jossain, käyn siellä jossain myös miellelläni paikallisissa pienissä, kauppaketjuihin kuulumattomissa kaupoissa. Ei turistikrääsää tai "yksilöllistä" sisustustavaraa, mitä saa mistä hyvänsä,  vaan ihan sitä sun tätä myyvissä "oikeissa" kaupoissa.

Padasjoella Aimitex on ehdoton käyntikohde. Vanhempi rouva, kaiketi se Aimi, emme ole esittäytyneet, pitää kangas- ja ompelutarvikekauppaa Padasjoen keskustassa. Kaupan ulkoinen olemus ei juuri kutsu. Tiukkaan verhotut ikkunat ja kalsa tiiliseinä panevat ihmettelemään onko niiden takana yhtään mitään. Onko putiikki edes auki vai jäikö konkurssipesästä vain verhot ikkunaan? Erilaiset oveen kiinnitetyt mainokset kertovat kyllä että toimintaa on.

Sisällä onkin sitten yllätys. Paikasta löytyy aikalailla mitä vaan: kankaita, kaavoja, kanavatyöpakkauksia - siis niitä reiällisiä kovia kankaita joihin ommellaan villa- tai muulla langalla kuva, vauvanvaatteita, kernejä, lankoja, nappeja, alusvaatteita, kirjottavia pöytäliinoja ..... ties mitä. Kolmeen huoneeseen mahtuu aika paljon tavaraa.

Aimi neuvoo ja auttaa jos jotain et löydä. Valokuvaajan äidin mukaan kaupassa on joskus myös nuorempi nainen myymässä, liekö Aimin työn jatkaja. Toivottavasti jatkaja on olemassa!

Itse ostin raidallisen puuvillakankaan. Se odottaa mekkoutumistaan ompelukoneen vieressä. Kanavatyöt alkoivat myös houkuttaa. Ne olivat pienenä lempijuttujani. Langat, näytetilkut ja väriliidut - lapsen taivas. Kanavatöistä voisi myös tehdä isompia kokonaisuuksia kaikenlaiseen käyttöön. Kirjottu iso pöytäliinakaan ei olisi hullumpi. Kunhan nyt teen tuon mekon ensin niin katsotaan sitten muiden juttujen kanssa. Kiva pitsikangaskin löytyi ja sen sellaista.

Jos Aimilla satut käymään niin muista ettei pankkikortti kelpaa. Varaa mukaan ihan käteistä rahaa. Varaa myös aikaa. Käsitöistä kiinnostuneelle kaupassa on katsottavaa useammaksikin kerraksi.

Valokuvaajakin ilmestyi paikalle kun viivyin vähän pitempään. Valokuvaajan kamera sai Aimilta asiaankuuluvaa arvostusta ja ilmeni, että perheellä on aiemmin ollut myös Aimin puolison pitämä valokuvaamo kaupparakennuksen toisessa päässä.

Minäkin roiskaisin muutaman kuvan pikku pocketillani, kun sain siihen Aimilta luvan. Tässä lopputulos. 

En tiedä onko Aimilla tietokonetta, mutta terveisiä: tulen taas käymään kun sinnepäin satun.

 

Aamu

Aurinko nousee juuri nyt.

Valokuvaaja nukkuu. Minun on noustava ylös. Noustava vain siksi, että en halua menettää hetkeä, kun taivaanrannassa on lupaus uudesta päivästä. Päivästä, mistä emme vielä tiedä mitään.

Aamuvalossa varjot ovat teräviä, valo on kirkas ja kylmä.
Nouseva aurinko ei lämmitä. Päivä lämpenee vähitellen.

Maailma ympärillä on pysähtynyt. Vesi ei liiku. Tuuli ei puhalla.

Maa sinnittelee talvisen karikkeen alta. Poronjäkälä hohtaa harmaina palleroina kallioilla. Mikään ei vielä kuki.

Täällä on hiljaista, karuakin. Vesi on kylmää, rannat syviä. Hiljaisuuden halkaisee vesilinnun ääni järvenselältä.

Tämä kaikki on ollut täällä aina. Minä olen tulokas, viikonloppuvieras.

Saunarapulla on jo lämmin. Rannan pensaissa pikkulinnut huutavat kilpaa aallonmurtajan lokkien kanssa.

Täällä ei ole kiire. Näin kuin on nyt, niin on hyvä.

Kulu-Pulu

Via

Kauppareissun jälkeen Valokuvaajalta repesi: "Sä olet Kulu-Pulu.".

Pulusta en tiedä. Kuluttajana olen aika vaisu. Rahaton enimmän aikaa.


Pahempaa on se, että nykyvarallisuuteni ei ikinä tee minusta riippumatonta. Varallisuuteni ei tee minusta  ihmistä, joka voi omaehtoisesti tehdä valintansa ja päättää tekemisensä, mitä rahalla hankittaviin hyödykkeisiin ja palveluihin tulee, ihan peruspalveluista lähtien. 

Olen kaikkien keikkatyöntekijöiden äiti. Olen opiskellut parikin tutkintoa. Olen ollut kotona lasten kanssa. Olen yksinhuoltaja. Olen valmistunut pienipalkkaiselle naisvalta-alalle, josta jostain syystä puuttuu naisten keskeinen solidaarisuus ja halu lähteä ruohonjuuritasolta parantamaan työstä maksettua korvausta. Ammattiliitostamme ei siihen ole. Kaikki katastrofin ainekset ovat koossa.

Onhan näitä "oppikirjoja" aiheesta rikastuminen. Ehkä tällä kertaa unohdan sellaiset kuin Tuhkimo, Pretty woman, Oprah Winfreyn ja  Martha Stewartin elämänkerrat. Yritän keskittyä itseeni enkä onnenkantamoisiin.  Mitä jokaisen kotiäidin (ja muidenkin naisten) tulee tietää sijoittamisesta; Nainen ja rikastumisen taito (kirjoittajien Kullas-Myllyoja kirjoja molemmat); Pörssisäätiön Sijoittaminen - opas utelialille, jos vaikka näitä lukisi. Tai no, olen ne lukenut. Otsikoiden jokanais -sävystä huolimatta niiden oppeja voi soveltaa vain aika pieni porukka. Heille ne on kai kirjoitettukin.

Useimmilla tuntemillani naisilla perusproblematiikka ei ole siinä mihin ja miten sijoittaa, vaan siinä, että olisipa ylipäänsä mitä sijoittaa. En tarkoita että osakesijoittaminen sinänsä olisi mikään tavoite. Tietyssä mielessä osakekauppa on kuin Korvatunturilla kävisi: rajoitetusti todistettavaa tietoa, paljon kuvitelmia ja odotuksia. Tulonsa voi turvata muutenkin. Tietty itsellisyys on kuitenkin hyvä turva jokaiselle. Siinä määrin kuin nyt omaa elämäänsä yleensäkään voi turvata tai suunnitella, vielä vähemmän aidosti hallita.

Jotain pitäisi siis asialle tehdä.

Hanki sivubisnes. Osa naisista tekee jo kahta, kolmeakin työtä saadakseen rahat riittämään.  Kenenkään pää ja kroppa ei kestä loppumatonta työnteko. Ei pää, ei kroppa eikä perhe. Sinänsä idea ei ole huono. Bisnesidean pitäisi vain olla riittävän hyvä, alkupääoman turvattu, jaksamista riittävästi.

Säästä. Ei pöllömpi idea pistää syrjään joka kuukausi jotain. Korkeiden asumiskustannusten ja pienten palkkojen valtakunnassa rahaa ei vain juuri jää.  Ja hei, täällä on oltava kesäkengät ja talvikengät, vähintään polkupyörä tai bussilippurahat. Syödäkin pitäisi.

Suunnittele taloutesi. Käypä neuvo. Oikeasti. Et rikastu, et ehkä pärjääkään yhtään paremmin kuin ennen, mutta suurimmat karikot voi tuolla konstilla välttää. "Suunnittele" on vähän samantyyppinen neuvo, kuin että "nälkäisenä ei kannata mennä ruokakauppaan". Tiedät mitä olet tekemässä kun suunnittelet talouttasi etukäteen, etkä tee niin paljon heräte-sitä-ja-tätä ostoksia. Marttojen sivulla http://www.martat.fi/rahat/ löytyy paljon asiallista juttua aiheesta.

Toisaalta kaikki nuo edellyttävät edes kohtuullista perustuloa. Näinkään ei naisten maailmassa aina ole.

Mikä minusta sitten tekee "Kulu-Pulun". Eeeeeeh..... Ruoka? Pidän syömisestä. Luomuruoka? Okei se maksaa, mutta ainakin kuvittelen tietäväni mitä syön, kunnes seuraavaa ruokaskandaali paljastaa luomujauhelihan hiirenlihaksi ja viinirypäleet feikiksi. 

Elämyksistäkin pidän.  Teatterista, konserteista, itse tuotetuista elämyksistä. Soittotunnille menisin. Nyt vedän sormiharjoituksia yksikseni kotona, mutta siinä tulee aika nopeasti raja vastaan. Samoin laulutunnille. Tanssitunneilla jo käynkin. Tällä hetkellä meillä matkustellaan tuskin ollenkaan, lapsia lukuunottamatta, mutta jos pitää valita tavarasta tai elämyksistä, niin mieluummin ne elämykset.

Lapsiini panostan. Toivottavasti enenemmän tunnetasolla kuin taloudellisesti.

Kansantaloustieteen opintoni jäivät A-kokonaisuuteen. Laskemisen sijasta keskityin johonkin muuhun.  Talous on kuitenkin tosi kiinnostava aihe. Virginia Woolfia lainaten: “A woman must have money and a room of her own if she is to write fiction.". "Oma huone ja rahaa" pätee moneen muuhunkin asiaan naisen elämässä. Tästä jatketaan.