torstai 30. heinäkuuta 2015

Wannabe perinnerakentaja

Isäni koti. Kuva varmaankin 1930 -luvun alusta.

Olen lukenut Panu Kailan Talotohtorin ja monta muuta perinnerakentamista ja korjaamista käsittelevää kirjaa. Valokuvaajalle annoin lahjaksi Hannu Rinteen Perinnerakentajan kesämökin. (En tiedä kumpaa meistä tuo kirja kiinnosti enemmän.) Luen rakennuslehdet ja kaikenmaailman Remontti-Reiska vastaa -palstat. Olen tehnyt niin aina.

En remontoi. En ole koskaan remontoinut. Minua ei mikään mahti maailmassa saa ryömimään vanhan talon kivijalan sisään katsomaan millainen kuolemankello (önniäislaji,jonka elinympäristö on lahoava puu) jyrsii lattian tukirakenteita. Voin kuvitella miltä lattian alla haisee ja tuntuu siellä käymättäkin.

Minä en mene vintille, missä linnut, öttiäiset ja Batmanin pikkuserkut pitävät majaa. Onko niitä siellä oikeasti tai ei - mitä väliä. Minä en asiaa tarkista.

Oikeassa elämässä ällöttää jo roskakaapin putsaaminen.

Ostelen unissani vanhoja taloja. Unissani ostin Suvisaaristosta vanhan villankin, mistä joskus aiemmin kirjoitin tässä blogissa. Kävin talossa ilmoittamassa, että tämä on nyt minun. Aamulla omistussuhteet eivät sitten olleetkaan ihan niin selkeitä.

En ole lopulta kiinnostunut siitä miten sähköjohdot ja vesijohdot menevät. Tai olen. Haluan rakentamisen olevan niin ekologista ja terveellistä kuin mahdollista. Ja liian vähän pistorasioita ja surkeat putket on kyllä onnetonta.

En ole oikeastaan edes kiinnostunut sisustamisesta. Yhden sisustuslehden luettuaan on lukenut ne kaikki.

Aika monta kertaa olen miettinyt, miksi asia minua kiinnostaa ja onkohan tästä mitään hyötyä ikinä. No, remonttimiestä minusta ei ehkä tule, mutta aivan hemmetin hyvä besserwisser kertomaan miten asiat pitäisi tehdä.

Ja etsinnässä on edelleen talo, paikka, mikä mahdollistaisi tätä nykyistä paremmin kaiken tekemisen aamu-uinnista pianon pitämiseen, pensasmustikoista viiniköynnösten viljelyyn, b&b:sta perhejuhliin ja suureen valoisaan työtilaan, mikä juuri nyt tuntuu tärkeältä. Toisaalta, nyt syyskesällä voin istuttaa niitä mustikoita tähän jo olevaan pihaan. Hyvä niinkin.


.
.


keskiviikko 22. heinäkuuta 2015

Projekti nimeltä Kipsikäsi

Kirjoitin jokin aika sitten, että mökillä wc-käyntikin on projekti. Nyt tästä elämästä vasta projektia tulikin eikä missään mökillä. Ranne murtui ja ihan kaupungissa ollaan.

Eihän tämä mikään henkeä uhkaava tila ole, onneksi, mutta muuten vain kiusallista. Kaikista kokeilluista urheilulajeista, laskuvarjohypystä ties mihin, huolimatta, ei ole ikinä ennen ollut luita poikki. Nyt kompastuin pyörätien ja jalankulkuväylän erottamiseksi suunniteltuun katukiveykseen. Outoa oli suunnittelu sillä kohdin. Länsisatamaan menevä jalkakäytävä on vaarallinen. Poika notkahti ensin samalla kohtaa väistäessään vastaantulijoita, minä perässä vähän ajan kuluttua. Siinä missä nuori mies vain notkahti, minä lensin tavaroineni suoraan ranteeni päälle. Varsinainen capoeira harjoitus sekin.

Pari päivää sitten ranteen luut paikattiin titaanilevyllä. Töölön päivystykselle, päivystysosastolle ja leikkurille kiitokset.

Nyt naputtelen tätäkin tekstiä vasemmalla kädellä hiljaa hissukseen. Samalla tulen aina välillä hipaisseeksi kipsikädellä koko tekstin näkymättömiin. Vasurina olo vaatii vielä lisätreeniä.

Kesä menee tässä. Suunnitteilla oli tehdä Valokuvaajan harrikalla lyhyt reissu Valamon luostariin, mutta se siirtyy tulevaisuuteen.Tarkoitus oli myös vähän piirrellä, tehdä vaatteita ja kirjoittaa. Ei sitten. Samoin saunaan ja uimaan ei kipsin kanssa oikein voi mennä. Se sulaa pois. Pikku aamudoppaus käpälä kohti taivasta lienee silti mahdollinen kunhan rantaan pääsen.

Kotkan, vai Pyhtäänkö se on, Kaunissaaressa ehdittiin sentään käydä. Ikuista maallemuuttajaa jäi polttelemaan siellä myynnissä ollut vanha, "monien mahdollisuuksien" koulu. Nyt en vain jaksa tutustua niihin kaava- ym tietoihin, joita kiinteistövälittäjä lähetti vähän aikaa sitten. Kättä varten saadut kipulääkkeet taitaa oikeasti väsyttää.

Muutaman viikon päästä saan kipsin pois niin eiköhän tämä tästä.

torstai 9. heinäkuuta 2015

Maaelämää kylläkseen

Kohta voisi palata kaupunkiin.

Kaupungissa wc-käynti ei ole projekti.

Kaupungissa kraanasta tulee lämmintä vettä.

Kaupungissa ei suunnitella viikon ruokalistaa kerralla, ja bonusruokia, pikkuhyvää, siihen päälle, koska lähikauppa on 25 km päässä.

Kaupungissa ei tarvi olla landeamatsoonina varaston kattotyömaalla, riittää kun yrittää olla keski-ikäisen streetwise noin muuten.  Miten muuten käännetään streetwise suomeksi? Katu-uskottava ei ole ihan sama asia.

Kaupungissa lämmitys on yhteiskunnan suojeluksessa. Täällä täytyy punahilkkailla pitkin halkotantereita saadakseen päivän puut. Punahilkan isä taisi tosin hoitaa sen risusavottaosaston. Punahilkka vain lallatteli pitkin metsiä.

Kaupungissa  ei jokainen risahdus ole potentiaalinen karhu.

Kaupungissa kalaa saa aina.

Ja joo. Tiedän: on muunkinlaisia mökkejä, Mökkejä kaikin herkuin, ulkovaloin ja turvajärjestelmin. Tämä, tai hyvin harva muukaan mökki, missä elämäni aikana olen ollut, ei vaan nyt ole niitä mökkejä. Osa elämäni mökeistä on ollut enemmän tyyppiä eräkämppä.

Toisaalta: täällä on uskomattoman kaunista ja hiljaista. Kauneus ja hiljaisuus paikkaa monta muuta puutetta.

Tänään lähdetään kuitenkin kotiin.

sunnuntai 5. heinäkuuta 2015

Mökkihelvetti

Tajuavatko vanhemmat, jotka jättävät kesämökin ilman käyttöohjeita jälkikasvulleen, millaiseen mökkihelvettiin pahimmillaan lapsensa syöksevät?

Mökit rapistuvat. Niiden ylläpito edellyttää aikaa, rahaa ja mielellään jonkun verran rakennus- ja lvi -alojen, maanviljelyn, kaavoituksen ym tuntemusta. Joku perikunnasta ehkä haluaisikin myydä oman osansa pois, mutta perheen muut köyhäkkeet eivät pystykään tuota osaa lunastamaan. Toinen haluaa myydä koko roskan pois, ja se taas on toiselle asianosaiselle orvoksi jäämiseen tai huonoon avioeroon verrattava kokemus. Jotkut onnistuvat perustamaan mökkirahaston. Toiset tekevät kunnossapitosuunnitelman ja nimet alle vaan. Jotkut harvat onnekkaat pystyvät rakentamaan tontille tai sen läheisyyteen jokaiselle oman mökin.

Mökin perineellä jälkikasvulla on jokaisella oma elämänsä ja perheensä. Toisten elämät ja perheet eivät välttämättä sen "oman elämän" ja perheen kanssa natsaa. Martat ja Mariat voivat käydä raivokkaita yhteenottoja aiheesta kuka teki, mitä ja milloin mökin hyväksi ja etenkin siitä, kuka ei tehnyt mitään. Toisen tapa maata päivät päästään rantakalliolla ärsyttää äärimmilleen sitä, joka kokee tiskaavansa kantovedellä koko suvun astiat.  Lapsuuden ajan epäoikeudenmukaisuudet kärjistyvät halkopinon paikkaan.

Perheen sinkkujäsenet taas kokevat olevansa vaiennettuja tässä mökkiseurakunnassa, koska mitä he tietävät lapsiperheen lomanvietosta. Käykööt mökillä marraskuussa kun muut ovat lomansa pitäneet.

Ja sitten ovat vielä bonuslapset, uusio-perheet ja koko aviobaletti, muista suhteista puhumattakaan, tunkemassa itseään tuohon alunperin ydinperheelle suunniteltuun kesäidylliin.

Nuo lapset, aviosäätyyn katsomatta, vävyt, miniät ja erilaiset avot ovat luku sinänsä. Tuo grillitulien taustajoukko, joka suu auki seuraa kielenkannat huippuunsa virittäneen sisäpiirin punaviinillä terästettyä kiistaa tulevan kattoremontin tekotavasta. Lapset poistuvat tai poistetaan yleensä illan mittaan enemmän tai vähemmän sovinnolla paikalta. Vävyille, miniöille, erisarjaisille avoille taas tokaistaan olan yli:"Tää ei nyt sitten mitenkään koske sua eikä johdu susta. Tämä juha-kari-aapo-riina-maria ei vaan nyt tajua että sen pitää jo jotenkin ottaa enemmän vastuuta tästä touhusta, kun se ei oikeestaan ole koskaan elämässään ottanut mitään vastuuta mistään. Ota sä vaan lisää viiniä!". Lasi punaviiniä kädessä ja auringonlaskua grillikäryn sumentamin silmin katsellessa ei asialla juuri olekaan henkilökohtaista merkitystä.

Tietenkin on se ryhmä vävyjä, miniöitä, avoja jotka myös haluavat kantaa kortensa kulloiseenkin kuumaan grillikeskusteluun: "Asiahan ei varsinaisesti minulle kuulu, mutta kyllä meidän perhe on ...... ". No, milloin mitäkin, enimmäkseen tehnyt jo kaiken voitavansa, vaatii kiitosta, huomiota ja huomattavia lisäoikeuksia tässä Moran kivien kuninkaanvaaliin verrattavassa keskustelussa mökkivaltion hallinnasta ja sen edellyttämistä manöövereistä.

Joskus vuosia sitten omassa perheessäni mietittiin juristin apuun turvautumista mökkiasioissa. Järki voitti. Toisessa perheessä aiheesta syntyi vuosikymmenien sukuriita. Kolmannessa mökki jäi käyttämättä ja myytiin lopulta vapaa-ajan tonttina eteenpäin. Tuttavaperhe jakoi käyntivuorot perintömökille. Kai jossain jotkut elävät auovoista sukurakkautta mökilläkin, mutta kovin yleistä se ei taida olla.

HS:n toimittaja Anna-Stiina Nykäsen twitter -kommentia aiheesta lainaten:" Miten niin mökillä ihminen on oma itsensä?". Ei ainakaan sukumökillä.